J.R.R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin

Kirjan nimi: Hobitti eli Sinne ja takaisin
Kirjoittaja: J.R.R. Tolkien
Suomentaja: monia eri suomentajia
Alkuperäinen nimi: The Hobbit or There and Back Again
Julkaisuvuosi: 1937, 1951, 1966, 1978, 1995, 1997 (kaikki julkaisut)

Tässä on kirja, joka on sekä aivan mahdottoman upea, tappavan tylsä ja yksi maailman parhaista samaan aikaan. Tässä kirjassa on myös kiintoisia henkilöhahmoja, helppo juoni ja mahdottoman mutkikkaita asioita ja tapahtumia, jotka kaikki ovat erilaisia.

Minä todellakin nautin tämän lukemisesta. Tolkienin kerronta tempaa mukaansa  ja saa pitkähkönkin kirjan tuntumaan satasivuiselta.

Itse Bilbo on aika mukava hahmo: hiukan pelokas, mukavuudenhaluinen pikku pullukka, joka ei edes olisi halunnut lähteä omaa hobitinkoloaan pidemmälle. Hän ei ole tavallinen supersankarihahmo, vaan on ihan kuin hän joutuisi kommelluksesta toiseen ihan sattumanvaraisesti. Myös muut hahmot (kääpiöt ja Gandalf) ovat jotenkin helppoja ja ymmärrettäviä, mutta samalla yhtä omanlaatuisiaan kaikkine hyveineen ja paheineen.

Yksi parhaista lukemistani kirjoista, suosittelen kaikille. Vaikka esittely tulikin myöhässä, pidin kirjasta. :)

Maitoa kahvilla

Päätin alkaa raapustelemaan jotain välikommenttejakin näistä lukutunnelmista ja kirjoista, miten etenen ja onko pakkopullaa...

Tänään on koko päivän ollut aivan järkyttävä kurkkukipu, niin sain syyn pysytellä sisällä. Ja lukea, tietenkin. Päätin aloittaa Hobitin lukemisen ajanvietteeksi ja kappas kehveliä! Olen jo sivulla 111. Minusta tässä versiossa on hauskat Tove Janssonin piirrokset välissä, kun taas siinä toisessa piirrokset ovat vähän kankeita. Minulla on siis molemmat versiot kirjasta.

Luin myös Inheritancea eteenpäin. Nyt minusta tuntuu, että Roran on maailman typerin hahmo... Olen aiemmisakin teoksissa vihannut tämän wannabe-sankarin kertomia osuuksia, ja vihdoi, VIHDOIN olen lukenut sen päälle 50-sivuisen Roran-osuuden. Tunnen itseni voittajaksi. Ainoa, mikä lukemisintoa on latistanut, on se, että jouduin aloittamaan kirjan alusta päälle sadan sivun luvun jälkeen, että saisin sen tähän haasteeseen mukaan. Mutta nyt, Eragonin päästessä taas kertojaksi, edes hetkeksi, tulee varmasti taas lukuinto kohdalleen... :)

Kurkkukipuun olen juonut järkyttävän määrän maitokahvia. Tai maitoa kahvilla, koska luulen, että kahvia on vähemmän kuin maitoa... Myös sokeripurkin sisältö on huomattavasti laskenut... Hmm... Sanotaanko, että vihaan kahvia... Yök... Mutta en jaksa tehdä kaakaota tai teetä, niin vanhempien keittämää kahvia ollaan litkitty...

Nuuskamuikkusmukissa on kahvia. Yök...

John Stephens: Smaragdiatlas

Kirjan nimi: Smaragdiatlas
Kirjoittaja: John Stephens
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Alkuperäinen nimi: The Emerald Atlas. The Book of Beginning I
Julkaisuvuosi: 2011

Sain Smaragdiatlaksen (vai miten se nimi taivutetaan) joululahjaksi, luultavimmin äidiltäni. Kirjan alku oli hiukan sekava, mutta loppua kohti parani. Lopulta oli pakko lukea loppuun yhdeltä istumalta, kello 01:00... Arvatkaapas kaksi kertaa, kenelle oli vaikeata nousta puoli 7 kouluun...

Kirja oli kokonaisuudessaan ihan kiva. Moni asia oli aika samanlainen kuin Harry Pottereissa, mutta juoni oli tyystin erilainen. Stephens kirjoittaa selkeästi, kunhan vain pääsee mukaan kirjaan.

Yksi miinus, pitkä miinus Stephensille tulee henkilöistä. Kate. Kate on neljätoistavuotias, mutta aivan liian aikuismainen ja kiltti, tottelevainen ja pyhimys. Sen voin sanoa itsekin neljäntoista vanhana ihmisenä. Emma ja Michael ovat taas parempia hahmoja. Michael ihanan pilkuviilajamainen nippelitiedon mestari, joka on hyvin ärsyttävä kaikkine pikkufaktoineen. Emma taas on tappelunhaluinen temperamenttinen 11-vuotias riidanhaastaja ja lyöjämestari.

Lasten puheenvuorot ovat kirjoitettu puhekielellä, ainakin osin. Kuten "hän"-sana on korvattu sanalla "se", joka on itsellenikin luonteva tapa lukea. Michaelilla ja Emmalla on paljon pikkuriitoja, jotka ovat hauskaa seurattavaa ja naurattavat paljon.

Kokonaisuudessaan lukemisen arvoinen teos, jonka jatko-osaa odotan epätavallisen lopun takia.

"On tosi epätodennäköistä, että meidät kaikki kolme murhattaisiin", Michael sanoi ja hörppi kaakaotaan. "Mutta ehkä yksi."
"Okei, sinä saat olla se", Emma sanoi.
"Ei, vaan sinä saat olla se."
"Ei vaan sinä --"
"Ei vaan sinä --"
He alkoivat hihittää, ja Emma sanoi, että kun murhaaja näkisi Michaelin, hän ei vain mahtaisi itselleen mitään ja hänen olisi ihan pakko ryhtyä työhön -- hän murhaisi Michaelin ehkä jopa kahdesti -- ja Michael vastasi, että Emmaa oli varmaan odottamassa kokonainen murhaajapoppoo ja että he olivat arponeet, kuka saisi hoitaa homman...  

(s. 34-35)

Tämä kohta oli kerrassaan loistava! Nauroin vedet silmissä kahdesti murhaamiselle ja murhaajapoppoolle... :)

Angela Dorsey: Kesäinen kilpajuoksu

Kirjan nimi: Kesäinen kilpajuoksu
Kirjoittaja: Angela Dorsey
Suomentaja: Nina Mäki-Kihniä
Alkuperäinen nimi: Whinnies on the Wind 7: Summer of Desperate Races
Julkaisuvuosi: 2011

Tämäkin Penny Girlin kirja, tosin paaljon parempi kuin edellinen. Angela Dorsey on minusta Penny Girlin ehdottomasti paras kirjailija, jonka tuotokset ovat aina yhtä viehättäviä.

Kirja on seitsemäs Erämaan tarinoita-sarjassa. Aiemmatkin kirjat ovat hyviä, kuten tämäkin. Minusta tällainen pieni fantasian sekoitus ihan realistiseen maailmaan on oikein mukava piriste. Tässä teoksessa (tai no, koko sarjassa) fantasiaa on selkeästi päähenkilö Evyn taito puhua hevosille ajatusten välityksellä. Tiedän, kuulostaa lapselliselta jne, mutta se toimii lahjakkaan kirjailijan näppäimistöltä käsin.

Minun suosikkihahmoni sarjasta ovat Twilight, itsepäinen mustangivarsa, Loonie, vanha (ja aivan ihana) saksanpaimenkoira ja itse Evy. Evy on jokseenkin inhimillinen ja utelias takamaiden tyttö, jolla kaikki ei aina mene ihan putkeen. Hän tarvitsee usein apua, varsinkin Twilightilta, joka on tosin itsepäinen kuin muuli, eikä aia toteuta Evyn toiveita.

Sama basic-juoni on tässäkin kirjassa, joka vään vähentää pisteitä. Tässä se kyllä toimii, koska se on verrattain realistisesti tehty.

Andrea Wandel: Surua kerrakseen

Kirjan nimi: Surua kerrakseen
Kirjoittaja: Andrea Wandel
Suomentaja: Sirpa Parviainen
Alkuperäinen nimi: Sorge um Nelson
Julkaisuvuosi: 2011

Sain kirjan Pollux ei Pollux vaan Penny Girl-paketissani... Kyllä, olen hevoshullu kaiken koneellaeloni lisäksi, ja kerhosta tulee hyviä kirjoja... Joihin tämä ei kyllä yltänyt.

Siis, tämä kirja oli harvinaisen huono Wandelilta. Ratsutila Sonnenhof-sarjaa olen lukenut paljonkin ja ennen se olikin jopa ihan hyvä. Nyt, kun olen alkanut lukemaan ficcejä ja kirjoittamaan itsekin, teksti tuntui tökkivältä ja jotkut ihan harrastelijoiden ficit tuntuvat paremmilta kuin tämä.

Juli (päähenkilö) oli aika sekava ja epäinhimillinen ja itsekäs, vaikka edellisissä hän on ollut aivan enkeli ja perfecto. Leiriläisitä en taas saanut oikein kiinni, paitsi Annasta ja Laurasta, jotka olivat kuvassa melkein yhtä paljon kuin itse Julikin.

Juoni oli aika tavallinen: aluksi on ihan täydellistä, sitten tulee onneen pieni särö, sitten särö laajenee halkeamaksi ja yht'äkkiä ollaankin täydessä kaaostilassa. Lopulta kaaos selkenee yhdessä yössä ja kaikki on hyvin, happy happy joy joy! Sama kuin aina, varsinkin realistisissa hevoskirjoissa.

Rick Riordan: Eksynyt sankari

Kirjan nimi: Eksynyt sankari
Kirjoittaja: Rick Riordan
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Alkuperäinen nimi: The Lost hero - THE HEROES OF OLYMPUS / BOOK 1
Julkaisuvuosi: 2010

Jaahas, laitoin nyt tämänkin tänne... Luin siis jo joskus 10. päivä, mut en jaksanu kerenny laittaan tänne.

Rick Riordan... Oi, rrrrrakastan hänen kirjoitustyyliään, ihanaa huumoria ja ei-niin-perfectoja päähenkilöitään. Esimerkiksi tässäkin kirjassa Leo on hyvin herkänpuoleinen vitsiniekka, Jason tavallinen sankari muistinmenetyksessä ja Piper on kleptomaani cherokee-puolijumala.

Pidän kaikista jumalista, myös Percy Jacksoneissa, he ovat niin inhimillisiä ja riitaisia ja antavat monesti todella hyvät naurut. Tässäkin monet heistä olivat vain yksinekrtaisesti tyhmiä ja viisaita samaan aikaan... Outoako? Riordan on tehnyt kaikista jumalista Zeuksesta Dionysokseen ja Athenesta Hestiaan hyvin nykyaiaisia ja omalaatuisia persoonia vihoineen ja rakkauksineen. Henkilökohtaiset suosikkini Riordanin jumalista ovat Ares, Athene, Haades, Poseidon, Artemis ja nättipoika Apollon.

Idea oli kirjaan loistava. Uudet päähenkilöt unohtamatta vanhoja, uusi ennustus ja kaikki G:llä alkavat hahmot, joita en paljasta spoilereiden takia... Ja loppu jättä janoamaan lisää ja lisää, mutta onneksi jatko tulee syksyllä...

" "Aloitetaampa neuvonpito", Kheiron sanoi. "Lou Ellen, ole hyvä ja anna Mirandalle nenä takaisin. Travis, jos voisit ystävällisesti sammuttaa sen palavan pingispallon, ja Butch, minusta kaksikymmentä kynää on aivan liikaa kenenkään sieraimeen --" (s. 531)
Oikein hyvä esimerkki Riordanin huumorista.

" "Hän sanoo... hän sanoo, että olisi parempi, jos voisitte lykätä Heran pelastamista viikonlopun yli, koska Zeus kaavailee isoja pirskeitä... Auts! Nyt Afrodite toruu häntä, muistuttaa, että päivänseisaus alkaa aamunkoitteessa. Afroditen mielestä minun tulisi auttaa teitä. Ja Hefaistos... kyllä. Hmm. He ovat ani harvoin yhtä mieltä mistään. Odottakaas..." (s. 407)
Toinen mahtava esimerkki Riordanin huumorista, sekä jumalten suhteista ja inhimillisyydestä. ja tyhmyydestä. Zeuksen laskupää tai aivot ovat varmaan ruosteessa... :)

Agatha Christie: Syyttävä sormi

Kirjan nimi: Syyttävä sormi
Kirjoittaja: Agatha Christie
Suomentaja: Eva Siikarla
Alkuperäinen nimi: The Moving finger
Julkaisuvuosi: 1943

Tämä oli ensimmäinen teos, jonka Christieltä olen ikinä lukenut. TV:stä on kyllä Hercule Poirot'a ja Neiti Marplea tullut töllättyä. Joululahjaksi tämän minulle antoi (luultavasti) kummitätini ja -setäni ja äidin kehuttua mahtavaksi päätin kirjaan tarttua.

Aluksi en oikein tajunnut, kuka kertoi tarinaa. Myöhemmin kertoja paljastui toipilasaikaa vietteleväksi Jerry Burtoniksi, jonka ikä jäi pahasti häilymään. Luulen miehen olleen kolmissakymmenissä, mutta varmaksi en voi sanoa. Lopulta, päähenkilön ja hänen ihmissuhteidensa selviinnyttyä kirjan juoni imaisi mukaan.

Christiellä on kerronnan taito mukana ja kirja oli ihmeellisen selvää luettavaa, kun verrataan esim. Shakespearen Romeo ja Julia-teokseen, joka minulle ainakin oli käsittämätöntä mongerrusta aluksi. Ainoa hieman painamaan jäänyt asia oli kirjeet, joiden sisältöä kuvattiin vain hävyttömäksi, loukkaavaksi ja sivistymättömäksi. Olisi ollut mukava tietää, mitä kirjeissä oli sananmukaisesti lukenut.

Minä pidän dekkareista paljon, koska itse aina yritän ratkaista asiat ennen itse etsivää. Syyttävässä sormessa en kylläkään olisi ikinä, en ikinä arvannut syyllistä ennen Marplea.

" - Mikä Shakespearessa on vikana? tiedustelin kiinnostuneena.
- Hän ponnistelee kaikin voimin sanoakseen asiat niin monimutkaisesti, ettei lukija vain ymmartäisi mitä hän tarkoittaa. Vaikka joistain kohdista minä kyllä pidän. (s. 30)
Olen täysin samaa mieltä Megan-neidin kanssa tästä asiasta. :)